Abit liikenteessä

Kävin tänään katsomassa, miten joensuulaiset abit ottivat ilon irti penkkareista. Rekat kiersivät torin pari kertaa ja abit hymyilivät, vilkuttivat, huutelivat ja heittelivät karkkeja. Ei siinä voinut kuin itsekin hymyillä. Iloinen fiilis on tarttuvaa.

Samalla sitä väkisinkin palasi ajassa kuusi vuotta taaksepäin, kun itse pikku lukion kasvattina oli parinkymmenen muun luokkakaverin kanssa kuorma-auton lavalla, jonne wanhat olivat meidät kantaneet. Oli todella kylmä pakkaspäivä ja lavalla oli armottoman kylmä. Siitä huolimatta oli hyvä, mutta haikea mieliala. Jotenkin siinä hetkessä tajusi, että enää ei kavereiden kanssa nähtäisi päivittäin, kun jokainen keskittyisi omaan luku-urakkaansa ja lakkiaisten jälkeen jatkaisimme kukin omaan suuntaamme.

Iloiset ja kovaääniset abit

Meistä ei tullut muurareita tai suutareita, kuten Anssi Kela laulaa, mutta parhaista ystävistäni tuli insinöörejä. Siitä huolimatta, että toinen oli valittanut usein pitkän matematiikan tunneilla, että ei tule koskaan tätä pitkää matikkaa missään tarvitsemaan. Mitä opimme tästä? Never say never ja elämä voi yllättää! Minusta tulee ensi syksynä toivon mukaan kasvatustieteiden maisteri, kolmannesta ystävästäni tulee luokanopettaja. Meistä tuli sairaanhoitajia, proviisoreja, eri alojen asiantuntijoita ja ammattilaisia. Ei sitä silloin tiennyt. Jokainen oli varmaan ainakin hiukan epävarma tulevaisuudesta.

Kun lukion jälkeen kuulin, mihin opiskelukaverit olivat päätyneet, monien kohdalla tuli ällistynyt: ”ihanko oikeasti?”. Toisten valinnat voivat olla yllättäviä, jos niistä ei ole aiemmin kuullut. Ehkä on haluttu ensin varmistaa pääsy opiskelupaikkaan, ennen kuin on haluttu kertoa suunnitelmista muille. Nämä ratkaisut saattoivat kuulostaa yllättäviltä, mutta jälkeenpäin mietittynä nämä ihmiset taisivat tehdä aivan oikeat ratkaisut. Vai miltä kuulostaisi opiskella Iso-Britanniassa tai Irlannissa? Pienestäkin lukiosta voi ponnistaa kauas.

Itse olin melko hukassa sen kanssa, mihin hakea ja heti lukion jälkeen en hakenutkaan juuri minnekään. Vuoden vietin työelämässä ja pohtien, mitä haluan, minkä jälkeen olikin eri tavalla intoa valmistautua pääsykokeisiin. Kasvatustieteisiin päädyin vähän yllättäen. Voin tunnustaa, että vielä pääsykoetta edeltävänä iltana mietin, että menenkö pääsykokeisiin lainkaan. Onneksi menin. Kirjoitin pari esseetä aivan innoissani pääsykokeessa ja niinhän sitä opiskelupaikka napsahti. Alkuun en kyllä tiennyt yhtään, mitä olin päässyt opiskelemaan, mutta tuntui uskomattomalta, että olin päässyt yliopistoon! Pian myös tajusin, että olin vahingossa (vai sittenkin jonkin kohtalon johdattamana?) päätynyt omalle alalleni.

Hauskoja kylttejä rekkojen kyljissä riitti!

Mitä haluan sanoa, on se, että välivuosi ei tarkoita, että olisit epäonnistunut. On ikävää, että jatkossa niin paljon suositaan sitä, että opiskelupaikka olisi pakko saada heti lukion jälkeen. Mitä jos ei ole varma siitä, mihin haluaa? Vuoden kun tekee töitä ja saa rauhassa pohtia vaihtoehtoja, voi olla aivan eri tavalla valmis tekemään päätöksiä.  Toinen asia, mitä haluan korostaa on, että vain hakemalla voit tulla valituksi. Jos et edes uskalla hakea paikkaa tai mennä pääsykokeisiin, niin et voi päästä opiskelemaan alaa. Kannattaa aina yrittää, että voi sitten vanhemmalla iällä miettiä, että tuli ainakin kokeiltua!

Viettäkää abit oikein riehakas päivä, nauttikaa wanhat, kun saatte pukeutua koreiksi ja ykköset: älkää surko, pitkään ette ole enää koulunne junnuja! Ja koska huominenkin vielä koitaa, (tai ehkä pikemminkin ensi viikko), niin tsemppiä abeille luku-urakkaan! Hyvällä asenteella eteenpäin. :)

- Sara