Kotikoetta,pikkujouluja ja ravitsemustieteen 30-vuotisjuhlaseminaari

En tiedä, pitäisikö hävetä vai onnitella itseään hyvästä alavalinnasta, mutta muiden stressatessa joulua edeltävästä tenttiputkesta, voin todeta, että itselläni varsinaisia tenttejä on näillä viimeisillä opiskeluviikoilla pyöreät nolla. Koko syksyn aikanakin olen osallistunut vain yhteen viralliseen tenttiin ja pariin ”pistariin”. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ravilla (suomennos: ravi=ravitsemustiede) tehtäisi töitä opintopisteiden eteen. Potilastapaamisia, pakollisia harjoituksia, raportteja, seminaareja ja luentoja on mahtunut minunkin syksyyni. Tämän viikon projektina oli viimeistellä gastroenterologian kurssin kotikoe. Selkokielellä kyse oli siis eräänlaisesta ryhmässä kirjoitettavasta esseestä tai tutkielmasta, jossa käsiteltiin maha-suolikanavan sairauksien laadukasta ravitsemushoitoa. Vaikka ryhmätyöskentely vaatiikin aikataulujen sumplimista ja kirjoitusvastuun jakamista, on pakko myöntää, että tällaiset tehtävät ovat silti vähemmän stressaavia kuin kuumeinen tenttiin pänttääminen. Sitä paitsi on kiva, kun ryhmässä muilla on lahjakkuuksia, jotka täydentävät omaa osaamista. Koneiden kanssa umpisurkeana olen hyvin iloinen siitä, että kotikoeryhmääni kuului visuaalisesti ja tietoteknisesti lahjakas jäsen, joka suoristi kaavioni vinossa olevat nuolet ja tuotti upeita prosessoituja liitteitä!

Kotikokeen lisäksi viikkoon on mahtunut myös rennompaa ajanvietettä. Tiistaina pelailimme futsalia ainejärjestön salivuorolla. Itsehän en hallitse mitään tekniikkalajeja, vaan ainoat valttini urheilussa ovat into ja hyvä kestävyys, mutta onneksi meidän porukassa ei lasketa maaleja tai tuijoteta suorituksia ryppyotsaisesti! Hikoilun jälkeen suuntasin viettämään iltaa SPR:n Kaveriksi!-hankkeen luennon ja pikkujoulujen merkeissä. Söimme Kuopion keskustan ravintola Introssa kolmen ruokalajin menun, johon kuului vihersalaattia saksanpähkinöiden kera, merilohta ja neulapapu-perunapaistosta sekä vaniljajäätelöä suklaakastikkeella. Harmi, ettei kamera ollut matkassa, koska suussa sulavan maun lisäksi annokset olivat myös kauniita katsella. Vapaaehtoisena toimimisessa on puolensa...

Pikkujoulutunnelmat jatkuivat keskiviikkona vuosikurssimme perinteisen pipari-illan merkeissä. Paikalla olivat lähes kaikki syksyllä 2010 ravitsemustieteen opintonsa aloittaneet. Kuten ravilaisten juhlissa aina, olivat tarjoilut jälleen prameat: klementiinejä, omenoita, glögiä, sinihomejuustoa, itse leivottua leipää ja tietenkin niitä pipareita. Sanoisin, että illan emäntä ja perinteen lanseeraaja oli ylittänyt itsensä, sillä mm. ruis- ja sämpyläjauhoja sisältänyt vegaaninen taikina oli parempaa kuin yhtenäkään aiemmista vuosista. Yksi ravitsemustieteen opiskelun parhaista puolista onkin ehkä se, että pienen vuosittaisen sisäänoton, monien ryhmätöiden ja yhteisten kurssien myötä opiskelukaverit tulevat pakostikin tutuiksi ja vähintäänkin oman vuosikurssin kesken vallitsee voimakas yhteisöllisyys. Aikaa vietetään yhdessä myös opintojen ulkopuolella.

Juhlallinen viikkoni huipentuu tänään ja huomenna pidettävään ravitsemustieteen 30-vuotisseminaariin, johon osallistuu toistasataa alan opiskelijaa ja jo valmistunutta ammattilaista. Tämän päivän seminaarin avasi toimittaja ja viime vuoden Tieto Finlandia –palkinnon voittaja Elina Lappalainen aiheenaan ruoantuotannon etiikka. Muita iltapäivän teemoja olivat esimerkiksi ravitsemustutkimuksen tulevaisuuden haasteet, aliravitsemus maailmalla sekä genetiikan ja elintapojen vuorovaikutus. 

Huomenna jatketaan klo 8.30 alkaen. Tässä vaiheessa joku lukijoista varmaan miettii, miksi vietän vapaaehtoisesti monta tuntia seminaareissa istuen. Ehkä minulla ei ole muuta elämää tai sitten olen vain niin innostunut alastani, että haluan oikeasti kehittyä hyväksi asiantuntijaksi ja panostaa oppimiseen enemmän kuin pakollisen minimin. Voisin veikata, että jälkimmäinen pitää kuitenkin enemmän paikkansa. Mainittakoon, että toki näistä seminaareista saa myös muutaman merkinnän pakollisia kursseja varten, mutta uskallanpa väittää, että olisin osallistunut, vaikkei saisikaan.

Näin lopuksi haluan tiivistää tämän blogautuksen sanoman, jos joku ei jaksanut koko tekstiä kahlata läpi tai muuten vaan kadotti punaisen langan matkalla:

1. Yliopisto-opiskelu ei aina ole järjettömän rankkaa. 

2. Opiskelun lisäksi jää aikaa myös juhlimiselle ja harrastuksille, jos niin haluaa. 

3. Yhdistystoiminta on palkitsevaa, eikä sen ole pakko tapahtua ainejärjestössä. 

4. Kun valitsee alansa oikein, saattaa jopa inspiroitua opinnoistaan.  

T. Leija-Lotta ravilta