Raviharjoittelussa

Ravitsemustieteen koulutusohjelman harjoittelut, eli tuttavallisemmin raviharjoittelut, sijoittuvat perinteisesti huhti-toukokuulle. Ravitsemusterapeuteiksi mielivien opiskelijoiden ohjelmaan kuuluu yksi harjoittelu kandidaatti- ja kaksi maisterivaiheessa. Kandivaiheen harjoittelun voi nykyään suorittaa valitsemassaan paikassa, mutta edelleen suositellaan sairaalan ravintokeskusta. Maisterivaiheen harjoitteluista ensimmäinen tehdään perusterveydenhuollossa ja toinen erikoissairaanhoidossa. Pakollisten harjoitteluiden lisäksi opintoihin voi sisällyttää vapaaehtoista harjoittelua mieltymystensä mukaan.

Aloitin ”harjoittelu-urani” toisen opiskeluvuoden keväällä Tampereen yliopistollisen keskussairaalan TAYS:n ravintokeskuksessa. Alun perin toiveenani oli päästä Pääkaupunkiseudulle harjoitteluun, mutta kun paikkaa ei alkanut kuulua, päätin pelata varman päälle ja hyväksyä harjoittelupaikan Tampereelta. Löysin itselleni majapaikaksi kalustetun opiskelija-asunnon, jonka vuokran yliopisto maksoi. Kyseessä oli solu, jossa oli kuitenkin oma kylpyhuone. Kanssani samassa talossa asui lähinnä vaihto-opiskelijoita. Kuukauden harjoitteluni oli mielenkiintoinen kokemus. Ravintokeskuksessa sujui pääasiassa hyvin: ohjaaja oli mukava ja pääsin osallistumaan monipuolisesti sekä käytännön keittiötöihin, että seuraamaan ravitsemussuunnittelijan arkea. Erityisruokavaliot tulivat tutuiksi dieettikeittiössä kokkaillessa ja aamupala- ja lounashihnalla ruokaa jakaessa. Kävin läpi keittiön eri pisteet salaatista kylmäkeittiöön ja tiskistä henkilöstöravintolaan. Lisäksi pääsin osallistuman kokouksiin ja palavereihin, kuten ruokalistasuunnitteluun ja ravitsemustyöryhmään. Kirjoitin muistioita, etsin uusia kasvisruokareseptejä kokeiltavaksi ja suunnittelin työhyvinvointipäivän ohjelmaa. Reippaalla asenteella pärjäsi pitkälle, vaikka onnistuinkin polttamaan kaulani avatessani varomattomasti suuren laitoskeittiöuunin luukun, tiski välillä yökötti ja sain haukut lounasravintolassa, kun työntekijä ei tiennyt minun olevan harjoittelija ja oli siksi tympääntynyt siihen, etten osannut hoitaa käskemättä kaikkia minulle kuuluvia tehtäviä. Pääasiassa harjoittelupaikan väki suhtautui minuun kuitenkin ystävällisesti ja selvisin tehtävistäni kunnialla.

Suurin haaste kandiharjoittelussa oli asuminen. Vaihto-opiskelijoilla oli ilmeisesti lukuvuosi suunnilleen pulkassa toukokuussa tai sitten heillä muuten vain riitti loputtomasti virtaa juhlimiseen. En voi väittää, etteivätkö hermot olisi olleet kireällä, kun juhlinta jatkui aamukolmeen tai kun hypin hajonneiden kaljapullojen yli mennessäni pesutupaan. Oma aikatauluni sattui vaatimaan viideltä aamulla nousemista, eikä ymmärrystä bilettämiselle oikein riittänyt. Jollakulla oli ilmeisesti myös tapana polttaa sisällä siitä huolimatta, että se oli ankarasti kielletty. Useampana aamuna minulla jäi nimittäin aamupala kesken, kun palohälytys laukesi ja oli pakko rynnätä pihalle. Aamupalasta puheen ollen sain myös välillä ei-toivotun proteiinilisän aamukahviini, kun löysin kupistani kiehuvaan veteen hukkuneita muurahaisia, vaihtareilla kun ei oikein ollut innostusta pitää yhteistä keittiötämme kovin siistissä kunnossa. Näistä kakista kommelluksista huolimatta selvisin kuitenkin harjoittelusta hengissä ja terveenä. Jälkeenpäin on lähinnä naurattanut ja olen varmasti kertonut harjoittelukokemuksistani kyllästymiseen asti kavereille, perheelle ja tuttaville. Eikös oikeastaan ole niin, että parhaat muistot syntyvät tilanteista, joissa ei mennyt ihan kuin Strömsössä?

Toinen harjoitteluni oli itse hankkimani paikka yksityisessä Syömishäiriökeskuksessa Helsingissä viime keväänä. Tämän vapaaehtoisen harjoittelun aikana tein kaikkea keittiössä tiskaamisesta psykoedukaatioryhmien vetämiseen. Harjoitteluni ohjaajana toiminut ravitsemusterapeutti oli paikalla vain kahtena päivänä viikossa, mikä asetti omat haasteensa. Tylsistymään en kuitenkaan päässyt, sillä seurasin myös keskuksen muuta toimintaa, kuten fysioterapia- ja keskusteluryhmiä, osallistuin työntekijöiden tiimeihin ja etsin tutkimustietoa seuraavien viikkojen ravitsemusterapiaryhmien suunnittelua varten. Keskuksella oli myös todella kattava valikoima aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, johon tutustuin. Vapaaehtoista harjoittelua on mahdollista suorittaa myös ulkomailla. Suosittu paikka on ollut Australian Wollogongin yliopisto. Suomessa tiedän kavareiden tehneen harjoittelua esimerkiksi Sydänpiirillä ja Martoissa.

 Tällä viikolla pyörähti käyntiin maisterivaiheen ensimmäinen harjoitteluni. Seuraavat kuusi viikkoa vietän tiiviisti Lapinlahden terveyskeskuksessa toimivan ravitsemusterapeutin ohjauksessa. Harjoitteluni on alusta alkaen ollut aivan huippua. Menin ensimmäisenä päivänä mukaan ravitsemustyöryhmän palaveriin ja kirjoitin siitä muistion. Toisena päivänä pääsin puolestaan jo tositoimiin asiakkaiden kanssa: otin vastaan ja ohjasin keliakiasta, vatsavaivoista, lihavuudesta ja tyypin 2 diabeteksesta kärsiviä asiakkaita. Harjoittelin myös kirjaamista. 
On mahtavaa huomata, että kykenen soveltamaan yliopistossa oppimaani käytäntöön. Ohjaajani on aivan ihana ja antaa positiivista palautetta aina, kun siihen on syytä. Huomaan, että olen edelleen samaa mieltä kuin opintojen alkuvaiheessa: nautin ihmisten auttamisesta ja haluan ehdottomasti tehdä valmistumisen jälkeen potilastyötä! Harjoittelussa olen asiakastapaamisten lisäksi päässyt myös laatimaan esitteitä esimerkiksi raskausdiabeteksen ruokavaliohoidosta ja palkokasveista, pähkinöitä ja siemenistä. Tulevina viikkoina edessä on lisää potilasohjausta, koulutusten valmistelua ja pitämistä, yleisötapahtumia ja ravitsemusterapeutin yhteistyötahoihin tutustumista. Vaikka välillä on rankkaa jaksaa nousta aamulla kukonlaulun aikaan ja istua päivittäin parin tunnin bussimatkat Kuopiosta Lapinlahdelle ja takaisin, koen silti saaneeni aivan loistavan harjoittelupaikan.

"Lapinlahti city" ;)

T. Leija-Lotta, ravitsemustiede